Tämä saattaa olla yllättävä tieto: olen ammatiltani valokuvaaja ja MYÖS vauvakuvaaja, mutta kummastakaan omasta lapsestani ei ole ammattikuvaajan ottamia vauvakuvia.
En ehtinyt. En tajunnut varata ajoissa. Ajattelin, että ehdin myöhemmin. Ajattelin, että itse otetut kuvat riittäisivät. Olinhan sentään itse kuvaaja. Ajattelin kaikki ne samat asiat, joita kuulen nyt vanhemmilta jatkuvasti.
Jälikäteen ajateltuna tiedän tarkalleen, mitä minun olisi pitänyt kuulla jonkun suusta silloin aikanaan. Tässä on viisi asiaa isältä isille ja äideille, jotka ovat juuri nyt siinä kohdassa, jossa minäkin olin.
Tein tämän virheen molempien lasten kohdalla. Vauva syntyi, arki alkoi, ja ajattelin että otan ehkä yhteyttä kuvaajaan kunhan saamme rytmin kotiin. Sitten meni viikko. Sitten toinen. Sitten kuukausi. Sitten ajattelin, että no, nyt on jo hieman myöhäistä, ehkä otetaan kuvat kolmen kuukauden iässä. Sitten kuudessa.
Eikä niitä kuvia koskaan otettu.
Vastasyntyneen vaihe ei odota. Se menee ohi ihan hetkessä ja huomaamatta. Kaikki mikä tuntui arjessa hitaalta tai jopa loputtomalta (yösyötöt, väsymys, uuden opettelu), katoaa muistista häkellyttävän nopeasti. Et muista, miltä vauvasi tuntui sylissä ensimmäisinä päivinä. Et muista, miten hänen sormensa näyttivät silloin, kun ne olivat vielä niin pienet. Et muista sitä tiettyä tapaa, jolla hän nukkui rintaasi vasten.
Luulet muistavasi. Minäkin luulin. Mutta muisti valitettavasti pettää ja silloin kuvat ovat ainoa asia, jota sinulla on jäljellä siitä hetkestä.
Minulla on tuhansia puhelinkuvia ja ammattitason kameroilla kuvattuja kuvia molemmista lapsistani. Oikeasti tuhansia. Kuvia nukkuvista vauvoista, syömisestä, ensihymyistä, kylvystä, sohvalla makoilusta.
Mutta jos etsin niiden joukosta yksittäistä tai muutamaa kuvaa, jotka vangitsisivat ne ensimmäiset päivät sellaisina kuin ne oikeasti olivat, en oikein löydä niitä. Löydän perusräpsyjä. Arjen otoksia. Muistiinpanoja. Ja ne ovat tottakai ihan superarvokkaita sellaisinaan.
Mutta en löydä kuvaa, jossa me olisimme yhdessä vauvan kanssa. Koska joku otti aina kuvaa, ja se joku oli yleensä minä, emme koskaan olleet samassa kuvassa yhtä aikaa vauvan kanssa.
Meillä ei ole yhtäkään kuvaa, jossa koko perhe olisi yhdessä rauhallisesti, kauniisti, kunnolla valaistuna. Sellaista kuvaa, jota voisi katsoa kymmenen vuoden päästä ja ajatella, että tuossa me olimme uutena perheenä.
Se puuttuu. Ja se puute ei häviä mihinkään.
Tämä asia ei tullut itselleni mieleen lainkaan mutta se olisi ollut kiva kuulla etukäteen.
Ajattelin vauvakuvausta aina vauvan näkökulmasta. Sehän on vauvan kuvia, vauvan hetki, vauvan dokumentointia. Mietin, mitä vauva tarvitsee ja mitä lapsi myöhemmin haluaisi nähdä.
Mutta kun nyt kuvaan toisten perheiden vauvoja, olen huomannut yllättävän jutun: kuvaus on yhtä paljon hetki vanhemmille itselleen.
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa menevät sumussa. Yösyöttöjä, väsymystä, vieraita, ruoanlaittoa, pyykkivuoria, sähköposteja, puhelimen värinää. Aika vähän on lopulta hetkiä, jolloin voi vain istua alas ja katsoa vauvaansa ilman, että jotain muuta pitäisi tehdä samalla.
Newbornkuvaus on sellainen hetki. Kahdesta kolmeen tuntia, joissa joku muu huolehtii kaikesta. Sinä istut, juot kahvin rauhassa, katsot vauvaasi, juttelet kumppanisi kanssa muista kuin syöttöväleistä. Ei listoja, ei kiirettä, ei suoritusta.
Meillä ei ollut sellaista hetkeä lasteni ensimmäisten viikkojen aikana. Jotenkin emme osanneet antaa sellaista aikaa itsellemme. Ja nyt ymmärrän, että olisin tarvinnut sen. En vain kuvien takia, vaan koska se pysähtyminen on itsessään jotain, mitä ei saa takaisin.
Puhun nyt erityisesti isille, koska olisin tarvinnut tämä minunkin olisi pitänyt kuulla.
Jos olet samanlainen kuin minä olin, ajattelet ehkä että vauvakuvaus on jotenkin enemmän äidin ja vauvan juttu. Äiti on ollut raskaana, äiti on synnyttänyt, äidin ja vauvan välillä on se erityinen side. Sinä teet kaikkea mitä isä voi tehdä ja autat äitiä parhaasi mukaan kaikessa mitä isä ei voi tehdä mutta tässä ei ole nyt kyse sinusta.
Olen jälkikäteen tästä eri mieltä.
Kun lapseni ovat isompia ja he joskus etsivät niitä vauvakuvia (joita heillä ei ole), he eivät etsi vain äitiään. He etsivät myös minua. He haluavat nähdä isänsä silloin, kun he itse olivat pienimmillään. He haluavat nähdä, miltä minun käteni näyttivät heidän ympärillään. He haluavat nähdä sen ilmeen, joka minulla oli, kun katsoin heitä ensimmäisinä päivinä.
Ja minulla ei ole antaa sellaista kuvaa heille.
Tämä on varmasti yksi tekijä siinä, miksi päädyin itse vauvakuvaajaksi. Haluan, että toiset isät saavat ne kuvat, jotka minulta jäivät saamatta. Haluan, että joku kymmenen vuoden päästä voi näyttää lapselleen kuvaa ja sanoa tässä on isäsi, kun olit viikon ikäinen.
Älä jätä sitä kuvaa ottamatta. Luota minuun.
Jos tästä postauksesta jää yksi asia mieleen, niin toivon sen olevan tämä:
Ainoa virhe, jonka voit tehdä, on odottaa.
Älä odota, että tunnet olosi valmiiksi. Sitä ei tule luultavasti tule tapahtumaan. Älä odota, että olet levännyt. Sitä ei luultavasti tule tapahtumaan. Älä odota, että tiedät mitä haluat. Kuvaajan tehtävä ohjata sinua siinä.
Älä odota, että löydät jonkun ”täydellisen” hetken. Täydellinen hetki on se, kun vauvasi on vastasyntynyt. Se hetki on ohi ennen kuin ehdit edes miettiä asiaa kunnolla.
Varaa kuvaus raskausaikana, jos voit. Jos vauvasi on jo syntynyt, ota yhteyttä nyt. Jos olet lukenut tämän postauksen loppuun asti, jokin sinussa varmaankin jo tietää, että haluat nämä kuvat. Kuuntele sitä ääntä. Älä tee samaa virhettä kuin me.
Kerron tämän siksi, että toivon sinun välttävän sen virheen, jonka me teimme. Tarkoitus ei ole missään nimessä syyllistää. Tiedän kuitenkin miltä tuntuu katsoa taaksepäin ja tajuta, että jotain arvokasta on jäänyt tallentamatta ikiajoiksi.
Vauvakuvauksessa käyminen ei ole itsestäänselvyys mutta jos olet lukenut tähän asti, olet jo miettinyt asiaa tarpeeksi tietääksesi, että se merkitsee sinulle jotain.
Jos haluat jutella siitä, miltä kuvaus sujuisi juuri teidän perheenne kohdalla, ota yhteyttä. Ensimmäinen keskustelu on rento eikä sido mihinkään. Kerron mielelläni lisää. Varmistetaan yhdessä, että sinun ei tarvitse joskus miettiä näitä samoja asioita kuin minä.
